Lappeenrannan-reissut ovat vähentyneet merkittävästi bändillämme sen jälkeen, kun Lappeenrannan Ilona-vainaa sulki ovensa viime vuoden alussa – eli jo lähes pari vuotta sitten. Tällä kertaa kohteenamme oli Kolme lyhtyä, joka olikin meille täysin ennestään tuntematon paikka. Läksimme matkaan innolla ja kuskina toimi Jony “Miksi sinä ajat aina pitkät matkat – koska tahdon niin” Oittinen.
Jos satunnainen ihminen pudotettaisiin The Coverallsin Enterprise-keikkamobiiliin (toki tämä ei fyysisesti olisi mahdollista, niin täynnä automme on), tällä olisi bändin käyttäytymisessä varmasti kosolti hämmästeltävää ja “ulkopuolinen” olisi epäilemättä lievä sana kuvaamaan tämän ylimäääräismatkustajan tuntemuksia. Nykyisin keikkamatkoillamme erityisesti “soitellaan” paljon. Tämä tapahtuu niin, että joku sanoo “haloo” (tätä voi korostaa sanomalla sen johonkin puhelinta mallaavaan esineeseen) ja joku muu taas kertoo kuka soittelee. Esimerkiksi jos joku “soittaa minulle”, niin soittaja on monesti Rantsi-Viltsi, eli minä. Itse taas en soita itsenäni muille. Käy järkeen, eikö? Lisäksi käymme keskusteluja joko halveksivaan äänensävyyn tai ns. Jony-äänellä, ja monesti näistä seikoista on vaikea ottaa selvää, onko puhuttu asia tai mielipide fiktiota vai tarkoitettu ihan vakavasti otettavaksi. Asiaa sotkee ennestään se, että halveksivasti esitetyssä “vitsiasiassa” on kuitenkin vinha perä ja jyrkkä kannanotto. Kuulostaako selkeältä? Tervetuloa The Coverallsin ihmeelliseen maailmaan. Tämän kaltainen sönkkäys jatkuu tietenkin myös myös pystytyksessä ja soundcheckissä, mikä saikin allekirjoittaneen taas kerran (ääneen) miettimään, milloinkohan joku meistä lyö bändikaveriaan ensimmäisen kerran. Antto epäili “hetken olevan jo hyvin lähellä”. Mainitsematta kun jäi, että yleensä keskeinen sisältö tässä kaikessa on vittuilu. Itse haluaisin tehdä tässä vaiheessa virallisen vedonlyönnin siitä, kuka meistä lyö ja ketä. Kiinnostavia asioita!
Niin, tosiaan, ajoimme Lappeenrantaan. Tai Jony ajoi. Baari löytyi helposti ja jouduimme kävelykatumeiningin takia koukkaamaan vain hieman. Vastaanotto oli mukava ja paikasta löytyi pieni lava, johon mahdutimme itsemme juuri ja juuri. Jo tässä vaiheessa toki oli selvää, etten kauhean isolla säteellä kykenisi kitarani kanssa kreisibailaamaan. Kasaus ja tsekki sujuivat muuten ongelmitta, mutta ikävästi sen lopuksi huomasimme valo-ohjaimemme audiosisäänmenon (meillä kun mikserin kautta ohjattu bassorumpusignaali ohjaa valoja) hajonneen. Onneksi renessanssimonitaituri Jony “Minä olen minä” Oittinen sai viriteltyä vastaavan toiminnon savuefektejään ohjaavalle läppärille, joten jatkossa homman pitäisi hoitua jopa entistä paremmin. Hyvä Jony (tämä kuuluisi lausua ns. Jony-äänellä)! Ruoka oli hyvää, bäkkäri toimiva, bäkkärikitarasta ei ollut kieliä poikki (ennenkuulomatonta!) ja soittoaika sopiva. Kaikki hyvin!
Kolme lyhtyä yllätti sikäli, että paikassa vaikutti viihtyvän selvästi keskimääräistä vanhempi väki. Emme ole ikärastisteja, joten tämä on sangen ok. Tämä myös taisi heijastua hyvällä tavalla siihen, että paikalla oli varhaisessa vaiheessa mukavasti väkeä. Tämä olisi ollut hyvä ehkä huomioida biisilistaa laatiessa (teemme tämän aina etukäteen hyvin muka-ammattimaisin ottein), mutta sen verran teimme pikasäätöä että vaihdoimme pari nuorisobiisiä vähän vanhempiin teoksiin – ja tämä kannatti.
Aloitimme soittamisen jo puoli yhdentoista aikaan ja saimme klassisella aplodimittarilla mitattuna oikein hyvän vastaanoton. Proud Mary sitten vetikin jo lavan edustan parketille kunnon tungoksen ja tilanteeseen oli helppo olla tyytyväinen. Välissä pidimme pienen tauon ja toinen settikin tuntui menevän kaupaksi mainiosti. Mikäs tässä! Encore vielä ilmoille kovalla meiningillä ja sen jälkeen ilta oli heppo tuomita onnistuneeksi. Mukavan erilaista, erilaisesti mukavaa.
Aika pian keikan jälkeen suorin itse hotellille lukemaan Paul Stanleyn elämäkertaa ja nukkumaan. Olin jonkinlaisessa puolihorroksessa muiden saapuessa (suht’ ajoissa vain Lucky Monkeysissa käyneenä) paikalle ja meinasin saada säikähdysslaagin tajutessani hahmojen tulevan sisään. Olen kuitenkin elossa tätä kirjoittaessani.
Aamupala oli mainio hyvässä seurassa (olin yksin) nautittuna ja sen jälkeen kelpasi palata keikkapaikalle ja kaikessa rauhassa kasata kamat autoon ennen kotimatkaa, jonka saföörinä toimin.
Kiitos Kolme lyhtyä, kiitos Lappeenranta!